Lyseonpuiston lukio juhli uusia ylioppilaita ja 101-vuotiasta Suomea 5.12.2018. Perinteitä kunnioittaen kolmannen vuoden opiskelijat välittivät Vapauden viestin toisen vuoden opiskelijoille ja sodassa kaatuneita muistettiin seppeleen laskulla. Puheissa ilmeni kiitollisuus isänmaasta ja yhteistyön merkitys.
Uusien ylioppilaiden lakitus muodostui juhlien kohokohdaksi.
Ylioppilaan puheen piti Roosa Moilanen.
Ylioppilaan puhe 5.12.2018
Arvoisa juhlaväki, rehtorit sekä opettajat ja erityisesti te uudet ylioppilaat!
On koittanut suuri juhlapäivä, joka oli vielä 3.5 vuotta sitten vain epätodelliselta ja hyvin kaukaiselta tuntuva haave. Haaveilla on tapana käydä toteen, kunhan tarttuu tuumasta toimeen. Ja niin me teimme sen: saimme kuin saimmekin päähämme valkolakin.
Meidän jokaisen matka tähän pisteeseen oli taatusti erilainen. Uskon kuitenkin, ettei se ollut yhdellekään meistä sieltä helpoimmasta päästä. Tässä vaiheessa onkin paitsi korkea aika onnitella itseä, myös kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osa tätä matkaa.
Te opettajat olette rohkaisseet ja uskoneet meihin silloin, kun olisi ollut helpompaa vain antaa periksi ja luovuttaa. Kuten huomata saattaa, niin ei käynyt. Veikkaan, että moni tehtävä ja essee, jopa kokonainen kurssi, olisi jäänyt valmistumatta ilman teitä. Tarjositte tukeanne, kun sitä tarvitsimme, ettekä kääntäneet meille kertaakaan selkää. Annoitte mahdollisuuden omien vahvuuksien hiomiseen, mutta kannustitte myös kohtaamaan heikkoudet ja kehittämään niitä. Haastoitte näkökulmiamme ja mielipiteitämme sekä rohkaisitte meitä ennen kaikkea luottamaan omaan tekemiseen.
Opiskelusta ei luonnollisesti olisi tullut mitään ilman siistiä ja toimivaa oppimisympäristöä. Minulle itselleni koulupäivän kohokohta oli useasti joustotunti ja koululounas. Kiitos siis myös koulumme henkilökunnalle: koulusihteereille, siistijöille, kouluisännälle ja kouluruokalan väelle. Huolehditte käytännön asioista koulupäivän aikana, jolloin oli helppoa keskittyä olennaiseen.
Äiti, isi, sisarukset, isovanhemmat, sukulaiset ja muu lähipiiri. Ette ehkä uskokaan, kuinka iso merkitys teidän läsnäolollanne on ollut. Ja varmasti moni meistä valmistuneista ajattelee samoin.
Pian 101-vuotias Suomi on ollut verraton paikka elää ja oppia. Tunnen oloni etuoikeutetuksi, sillä meille ovat totta asiat, jotka niin monille maapallon ihmisille ovat vain unelmia: ilmainen koulutus, tasa-arvo, sosiaaliturva, toimiva demokratia ja puhdas ilmanlaatu vain muutamia mainitakseni.
Kunniamaininnan ovat myös ansainneet arvon oppilastoverit. Teidän kanssanne jaetut hyppytunnit, joustotunnit ruokailuineen ja oppituntien muu ulkopuolinen vapaa-aika ovat olleet korvaamattomia ja tarjonneet arvokasta vastapainoa arkiselle uurastukselle eri oppiaineiden ja läksyjen parissa. On ollut paljon helpompaa motivoida itseä, kun tietää, että kaveri on todennäköisesti saman haasteen edessä, ja on voinut jakaa hänen kanssaan tunteita. Olemme ymmärtäneet toinen toisiamme, kun kukaan muu ei ole siihen kyennyt. Muistot muun muassa wanhojen tansseista, lukupäivästä ja penkkareista eivät kerää kultakerrosta vuosien kuluessa. Ne olivat kultaisia jo syntyessään. Olen valtavan kiitollinen, että olen saanut tehdä taivaltani teidän kanssanne.
Miltä nyt sitten mahtaa tuntua? Päällimmäisenä mielessä on luonnollisesti helpotus. Pitkäjänteinen työ on tuottanut tulosta ja tavoitteita saavutettu. Samanaikaisesti tuntuu hieman tyhjältä. Tutut arkirutiinit, kuten aikaiset aamuherätykset ja bussipysäkille kiiruhtaminen, ovat toistaiseksi historiaa, eikä tulevien päivien tai kuukausien tapahtumista ole enää välttämättä tarkkaa tietoa. Tuntuu myös hieman haikealta, sillä yhteinen tiemme on tullut risteykseen, josta jokainen meistä jatkaa itse valitsemaansa tietä pitkin.
Olen kieltämättä myös innoissani. Lukion loppuminen on uusi alku, joka on kuin ponnahduslauta seuraaviin haasteisiin. Se on valmistanut meitä alati muuttuvaan maailmaan, ja uskon, ettemme saata tämän valmiimmiksi tullakaan. On tullut aika kokeilla omien siipien kantavuutta ja suuntavaistoa. Välillä vastaan tulee väistämättä umpikujia, mutta onneksi aina voi hidastaa, jopa pysähtyä ja tarkistaa, onko valittu suunta oikea.
Olen tutustunut lukiossa derivaattojen ja integraalien ihmeelliseen maailmaan. Olen yrittänyt kovasti painaa mieleeni soluhengitystä vaihe vaiheelta ja tentannut itseltäni vieraiden kielten sanastoa. Jos jotain olen tähän mennessä oppinut, niin sen, että kaikki on mahdollista, jos on valmis tekemään töitä ja ennen kaikkea, jos uskoo itseensä. Olen myös todennut todeksi sen, että harvoin mikään on pelkkää ruusuilla tanssimista alusta loppuun. Unelmien toteuttaminen vaatii sisua ja kykyä sietää epävarmuutta: niitä hetkiä, kun pilvilinnat tuntuvat romahtavan ja tekee mieli perääntyä. Hyvin usein voittajat ovat häviäjiä, jotka päättivät yrittää vielä kerran.
Osa meistä on tiennyt lukion alusta saakka, minne jatkaa matkaa, osa taas ei ole vielä täysin varma seuraavasta siirrosta. Voi olla, että joukossamme istuu tulevia tähtitieteilijöitä, tutkijoita, lakimiehiä, lääkäreitä, opettajia, poliiseja tai lentäjiä. Mutta aivan yhtä suurella todennäköisyydellä edessämme on tulevaisuuden tekijöitä, jotka tekevät sekä yhteiskunnastamme että maapallostamme oikeudenmukaisemman ja inhimillisemmän paikan syntyä, kasvaa, elää ja oppia. Ei paitsi meille, vaan myös heille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö on todennut: "Tästä hyvät ystävät yhdessä eteenpäin. Pidetään muutkin mukana, ne jotka ovat lähempänä tai vähän kauempana."
Kiitos.
Roosa Moilanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti